"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään — kuuletteko — ei mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään muutamasta dollarista."
"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston — luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."
"Oh, eihän!"
"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä — niin vastaan tuleen tulella."
Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.
"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson heikon punan noustessa tytön poskille.
"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä", vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George Baltin on käynyt."
"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille vaaralliseksi."
"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.
"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa suunnitelmani. Tarvitsin rahaa — hyvä Jumala, kuinka olin sen tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni, kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin juuri, kirous!