Tehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja kätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa, ponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen heikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän alas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen Emersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.
Pulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui nyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla äänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.
"Penikulma — valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan — palellutte." Hän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla tien toista haaraa.
Fraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli nyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.
"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?" tiedusteli hän. "Kaikki varusteemme ovat kastuneet."
Tyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.
"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä voi viipyä kauemmin."
Hän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka lähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan seisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä huudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat valkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet suuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina nopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä heidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.
"Huomasitteko?" huudahti Fraser. "Hyvä Jumala, sehän oli nainen! Ja kaunis!"
Emerson liikahti. "Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen", murahti hän.