"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!" intti toinen.
Irtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle paikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla lämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva. Päällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi, niin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä ei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä olosuhteissa kuolemaa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren rakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan lumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani ilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat ja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti vastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin pystyssä pysyivät.
"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja väsyneet", lausui Emerson. "Päästelen sillä aikaa koirat valjaista."
Fraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet olivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin kaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat irti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty, ja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään tuvalle.
Mutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan omituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän näköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.
"Muista tavaroista ei ole väliä", virkkoi Emerson kalisevin hampain.
"Eipä olekaan", vastasi Fraser. "Meitä ei päästetä sisään."
Emerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.
"Ja miksi ei?" huudahti hän. "Onko tuvassa joku sairaana?"