"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.
"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen. "Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon kyllä osaan."
"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten tiedätte, ette te —"
Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.
"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani, miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? Jalkani olivat verillä." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti, niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä hämmästykseltään.
Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti, joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.
Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa, joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä liikkeelle — päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen — kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:
"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."
"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."
"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin, eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen! Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"