"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson, joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista summaa."
Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan. Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:
"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."
"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.
Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden toimeen?"
Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa joku kolmas, niin olen valmis."
Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle, kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua, lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:
"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on aina ollut, hitto soikoon."
"Tekö"! huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.
"Niin, mielelläni en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" — päännykäys intiaaneihin päin — "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.