Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten sanottu jäähyväiset.
Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.
"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.
IX.
VIELÄ VUOSI ARMONAIKAA.
"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat", sanoi Mildred Wayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.
"Niin", vastasi tämä, "ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman huono-onninen."
Tyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.
"Älä käytä tuota sanaa", huudahti hän. "En voi sietää sitä — luultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että menestyksesi on viivästynyt."
"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut sanojen valikoimistaidon."