"Etkö siis tee mitään?"
"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia, mutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen allekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa. Toivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika." Emerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan ja kokemuksiaan.
"Tarkoitan mitä sanoin", jatkoi Clyde. "Ajattelehan menestystäsi yliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M —" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin. "Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita poikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran kuukaudessa ja aina täyden kuun iltana." Hän huojutteli Juhlallisen vakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. "Paitsi sinua on vain yksi, jolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse."
"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan", hymyili Boyd.
"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on nyt eräs uusi kilpailija."
"Kuka?"
"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En ole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät Chicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä."
"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli jotakin tekeillä." Boydin katse oli terävä ja vaaniva.
"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä huolen pitää", jatkoi Clyde. "Sanon sinulle, että hän on kaivannut sinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet onnellisempi kuin tiedätkään."
"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita —"