* * * * *
"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän on myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa. Mitäs siitä tuumit?"
"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?" kysyi Rosa kiihkeästi.
"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen — hän on parhaillaan Havannassa — pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile. Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan mustiin — oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä on Weyler — Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö. "Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."
"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä? Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime kerralla."
"Cobo!" kuiskasi tyttö väristen. "Hän kummittelee aina unissani."
Estevan synkistyi. "Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina mahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan hänen päättäneen hävittää koko laakson."
"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan." Estevan ei kertonut sisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään, sillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta vapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita — heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen hillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi pelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan tähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset, jotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka karkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.
Estevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä. Sentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi tätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan raivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia kohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden vihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen oma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän päättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön kimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä kaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi Estevan ensimmäiseksi uhrikseen.