"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä", huudahti tyttö. "Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän tarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni."
"Ilveilkää te vain. Jospa kaikki olisivat yhtä uhrautuvaiset."
"Tuosta nyt ei kannata puhua", sanoi tyttö kiivaasti. "Kun se ei ollut edes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni, jos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni aivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on minusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?"
"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani", vastasi Johnnie muistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen ja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää, että hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan. Ensimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen jakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti Johnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut arvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin silmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta tuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän olisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin paljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja se seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta kannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin hän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori nainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja terve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli tyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää palloakin, jos niikseen tuli.
Neiti Evans oli myös sanansa veroinen: hän ei puuttunut keskusteluun kertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi Johnnien viimeiset seikkailut Kubassa, mutta tytön väsymätön mielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin tohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly huomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuban tilanteen yhtä hyvin ja paremminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja asiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata tyydyttävästi. Tähän saakka oli Kubassa puhjennut kapina ollut Johnnien mielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus, joka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin asioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli oikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta näkökannalta. Kuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä syvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset sanattomiksi sanomalla:
"Olen päättänyt. Lähden sinne heti paikalla."
Alvarado tuijotti häneen hetkisen. "Mutta parahin —", alkoi hän.
"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni", keskeytti
Norine. "Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja —"
"Mutta se on aivan mahdotonta", sanoi tohtori lujasti ja O'Reilly yhtyi häneen.
"Havannaan tietysti pääsisitte", virkkoi viimemainittu, "mutta mitään ette saisi nähdä."