"Aionkin mennä teidän mukananne suoraan kapinallisten luo."
"Minun mukanani!" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet valtasi. "Enhän tiedä edes, sallitaanko minun lähteäkään."
"Kyllä, jos minä vaadin."
"Mistä saitte nyt tämän hullun päähänpiston, neiti Evans?" kysyi tohtori Alvarado huolestuneesti.
"Se on juuri minun tapaistani", nauroi tyttö, "mutta todellisiakin syitä on tuhansia. Ensinnäkin on pillerien jakeleminen mielityötäni, ja tehän sanoitte äsken, ettei vallankumouksellisilla ole yhtään sairaalaa, hoitajista puhumattakaan, ja —"
"Teemme minkä voimme niukoilla lääkevaroillamme."
"Tietenkin, mutta minä aion viedä mukanani tuntuvan varaston kaikenlaisia lääkintätarpeita. Olen aivan tosissani, niin että älkää nyt turhia vastustelko."
O'Reilly oli aivan varma, että tyttö tarkoitti täyttä totta; vastustelut eivät hyödyttäneet mitään. Tuo säihkyväsilmäinen neiti Evans, jonka posket olivat nyt helakanpunaiset, oli ilmeisesti henkilö, joka oli tottunut aina saamaan tahtonsa perille.
"Päätöstänne ette voi pitää", sanoi O'Reilly vakavasti. "Matka on tehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten lastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja espanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista. Jos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä muitakin."
"Hurmaavaa! Laskemme maihin pienillä venheillä jonakin pimeänä yönä, ja ehkäpä saamme tapellakin!"