"En milloinkaan paremmin."
Ateria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon säikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän pistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän ilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea — hengitys heikkenee — hän on jo menettänyt tajuntansa — kaikki on pian ohi — oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin kuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo alkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan ja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen verran, että hän kykeni haukkumaan heitä "vanhoiksi hakoniskoiksi" ja käskemään heidän laputtaa tiehensä.
"Hän hourailee", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä rohkaistakseen: "Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan saakka."
Ateria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen.
Samassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.
"Señorita! Tämä on itsemurha!" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei välittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi, menettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.
"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat päähänpistonsa", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.
Niin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon kubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin nuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän mielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla ja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.
Mutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että jatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja myöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen mielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei saanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti mennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime henkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.
Norine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän huolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja kun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja ihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.
Illalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin yöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan hyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi huopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle: