Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään, oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.
Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään, ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi O'Reilly:
"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."
"Mikä häntä sitten vaivaa?" murahti Judson.
"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on sentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin hyvä onni."
"Hän tahtoo siis tehdä itsemurhan?"
"Siltä se ainakin näyttää."
"No perhana!" Judson tuumi hetkisen. "Etkö voisi ilahduttaa häntä jotenkin?"
"Minäkö?" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. "Kun minä koetan rohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä välinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän minun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa — sanoo minun potkivan maan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka — vaikka kyykäärmeen kanssa."
O'Reillyn nuorekas apulainen, asistente, vuovasi parhaillaan itselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli jostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän kohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen: