XVIII.
KESKUSTELUA RUOASTA.
Huomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se, että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan välttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.
Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he saivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.
Palvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie Branch sai maistaa "elämän suolaa" suun täydeltä, sillä heidän nuori everstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka todellakin halusivat tapella.
Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan kenttäpalvelukseen — hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen saavuttuaan — mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta, ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän. Sellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli vertojaan vailla.
Tähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla kuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti, kun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan — käytös, joka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa. Tavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja huomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä kieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.
Oli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen kubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi ihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen kuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan pitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka isänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.
Vain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa halveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin hänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei muuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa edelle, joka turmeli hänen elämänsä.
Mutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan toivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja kärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt olivat kylmät ja kaste vahva — siis mitä epäedullisimmat olosuhteet heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä. Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin jollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.