Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan, kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi, ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran. Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut, niin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan hevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.

Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen pienimmästä risahduksestakin.

Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen otaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite. Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua niin tuiki mahdottomalta.

Hän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa, mutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan maahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän, ja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään onnetarten suosikkina.

Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia — tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului kaupungin alueeseen.

Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen, ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat täydentäneet hävitystyön.

Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään myöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa oli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän palaisi. Ja Rosa oli odottanut.

Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina riemuiten muistelevansa.

Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot loistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.

"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä täällä ei ole mitään syötävää."