Kaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää. Vahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja joka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita, jotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita kaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se olikin kaikkein suosituin tapa.
Koirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät kokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia unhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja melkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet surkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan ilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja, joilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.
Kulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa likaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen ei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä oli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja kivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista, niitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset nälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada kerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen väliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät taukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle, jossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.
Lavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi. Sairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu alkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että kuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon hänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista rutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden jäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla heidän parissaan.
Niin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko maakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella ainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu keskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa, Havannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä nälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin täydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin lannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan rukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä, mutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San Antonion niemeen saakka.
Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan, kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei voinut palata.
Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle — Varonan kartanon rauniot näkyivät ylhäältä — jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.
Asensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan elintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan ihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän varasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä vahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien mukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei maksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka ilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.
On aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä. Rosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän kanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka, sillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet ruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja ja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella sentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät aamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi ja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja toivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä, ja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön näköala San Severinon tielle, tuolle via dolorosa'lle, tuskien tielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian molemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että jonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui heidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen ristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen puolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä ainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.
Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä, mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi, joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma, että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä anoakseen sitä. Hänkö kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien jälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan! Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi hänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden, joka oli kuin hirveä uni.