"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan."
"Niinkö!" huudahti eversti. "Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa. Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi pimeään.
Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.
"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin ikävillä uutisilla", sanoi hän. "Sota on surullista ja lohdutonta hommaa."
"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon jäädä tänne ja — ja tapella."
"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen." Kenraali nyökäytti valkoista päätään. "Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset saadessamme teidät joukkoomme." Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly kiitollisesti puristi.
* * * * *
Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki, ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain "rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä — paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli lannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin keino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.
Köyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt oli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan. Kun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla, ettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät varakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova, elintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin pian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea armeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin jäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat aivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön; he kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja vavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään eivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he kyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi kuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja pian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja kynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla kuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat. Silmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja ojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten valitusta ja nälkäisten lasten itkua.
Kaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko ala "viljelysmaata", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista, lehdistä ja puunkuorista — kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla tuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan tuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina sanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana lohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska heillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä viljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja nälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia, perunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä espanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää voi kukaan tyhjäksi riistää, mutta "rauhoitetut" eivät saaneet poistua kaupungin alueelta.