"Meidän haavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan", sanoi O'Reilly, "mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee nykyisin vain sankaritöitä."
Branch hymähti halveksivasti. "Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon mieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on minun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden ihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt vaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä."
Norine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: "Ruokajärjestys sopii sinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen."
Branch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran ivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut näyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:
"Toivoisin löytäväni muutamia kärpässieniä. Syön niitä raakoina."
"Kuulkaahan", sanoi Norine. "Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen keksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja tilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin voittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja ojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä tietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä on viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja leikkeleitä. Ehkä kylmä kampela —"
"Ei kampelaa", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen mielikuvitelmaan. "Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka sivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia ostereita ja —"
"Nyt ei ole osteriaika", mutisi O'Reilly harvakseen. "Muuten näyttelet hyvin."
"Ostereita", toisti Branch itsepintaisesti. "Sitten viipale kananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa."
Joe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä multakokkareella ja huudahtaen: "Olet nyt Delmonicossa etkä Battle Creekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme kaikki sipulilihaa."