Lopez nauroi iloisesti. "Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan. Tämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi hyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo elää. Saatpas vain nähdä."
XXI.
AARRE
Oli lämmin ja suloinen aamupäivä pari viikkoa O'Reillyn saapumisen jälkeen Cubitakseen. Vuoristo oli vehmaan vehreä äskeisen sateen jälkeen, mökkien edessä räiskyivät iloiset nuotiot, joiden savu kierteli hiljaa korkealla kaartuvaa sinistä taivasta kohti, tasangoilta oli juuri saapunut kuormahevosia tuoden ruokavaroja, joita repaleiset miehet parhaillaan purkivat säilöön pantaviksi. Taampaa kuului iloisia ääniä. Siellä oli joukko lapsia pitkää palloa lyömässä.
Puiden väliin ripustetussa riippuverkossa makasi Estevan Varona kuunnellen hoitajansa nuhteita ja varoituksia.
Johnnie O'Reilly oli juuri toivottanut heille molemmille sydämellisesti hyvää huomenta ja Norine sanoi: "Vain yksi tunti eikä ollenkaan enemmän. Teillä oli jälleen kuumetta eilen illalla, ja se johtui vain paljosta puhumisesta."
"Nyt voinkin paremmin", selitti Estevan. "Puheleminen tekee hyvää, mutta ensin olin tietysti väsynyt. Nyt sitävastoin —"
"Nyt! Nyt teette juuri niinkuin minä määrään. Sairaskäyntini kestävät tarkalleen tunnin, ja ellette ole ehtinyt kertoa kaikkia seikkailujanne, kun tulen takaisin, niin saatte jatkaa huomenna. Painakaa se mieleenne." Norine nyökäytti hymyillen päätään ja lähti.
Estevan katsoi hänen jälkeensä kuihtuneilla kasvoillaan kirkas hymy.
"Hän antaa minulle uuden elämän", sanoi hän O'Reillylle. "Hän on niin vahva, niin terve ja niin elämänhaluinen, että sen täytyy tarttua toisiinkin. Hän on suorastaan ihmeellinen! Kun ensi kerran näin hänet ylitseni kumartuneena, luulin näkeväni unta, ja vielä nytkin minä välistä luulen, että hän on vain unikuva. Mutta hänhän on varmasti olemassa, eikö niin?"