"En tiedä vielä miten jouduit San Antonio de los Banoksen vankiluolaan, joka on kahdensadan penikulman päässä paikasta, jossa sinua haavoitettiin."
"Kaikki kävi hyvin yksinkertaisesti, amigo. Annahan olla: kerroin viimeksi La Joyan kahakasta ja kuinka minä pyörryin."
"Aivan niin. Norine tuli silloin eikä antanut sinun jatkaa."
"Muutamat laupiaat ihmiset löysivät minut pari tuntia sen jälkeen kuin olin pyörtynyt, ja he luulivat espanjalaisten ratsumiesten surmanneen minut, mutta huomattuaan, että vielä elin, he veivät minut kotiinsa. He olivat vanhoja ystäviä Matanzasta, Valdes nimisiä, sivistynyt perhe, joka oli paennut kaupungista ja piilotteli maaseudulla kuten monet muut meikäläiset."
"Notaario Valdesko?"
"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti heidät luokseni. Alberto on vanha mies ja hänellä on raskas työ haalia lapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua. Tytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arat kuin metsäkauris. He hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen. Jumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan sairaana ja avutonna. Kun pääni oli selvempi, koetin ajatella Rosaa, mutta silloin kuume yltyi ja minä olin menehtyä siihen paikkaan. Oi, kuinka kärsivällisiä ja ystävällisiä nuo ihmiset olivatkaan! Näetkös, olin kulkenut itään päin sen sijaan että minun olisi pitänyt pyrkiä länteen, ja olin siten joutunut penikulmain päähän kotoani, ja välillä oleva alue oli tulvillaan espanjalaisia, jotka polttivat, hävittivät ja murhasivat. Sinä et tuntisi enää Yumuria ja Matanzan seutuja, O'Reilly. Kaikki on vain hävitettyä erämaata."
"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta en voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä tehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa ja nahka oli aivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä minä sitten tapasin erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja. Hän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon kanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan meikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla" — Estevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin ja hän kääntelehti levottomasti — "että Cobo oli hävittänyt Yumurin — sisareni oli kadonnut. Jumaliste!"
"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän", sanoi O'Reilly lohduttavasti.
"Miehen kertomus oli todellakin kamala — murhia, ryöstöjä ja pöyristyttäviä julmuuksia — olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki, sillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut, kuten nyt tiedämme vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu katosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin tielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkun onnettomuuden tapahtuvan, ja joka kerta kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas pelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli synnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja kalleimpanani pitänyt, ja uhrata mitä minusta oli jäljellä Kuban pyhän asian hyväksi."
"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään minusta, kun elintarvepula oli niin vaikea, ja, näin meidän kesken sanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa. Koska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni siellä liikehtiviin joukkoihimme."