"Siten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan tietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki pyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko ja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi kulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain sangen hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen ja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni korkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat minua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bafioksen vankilasta? Minä en tiennyt suuntiakaan, missä olin."
"Muistisi palautuu kyllä vähitellen", sanoi O'Reilly.
"Epäilemättä."
Molemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly vaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua. Sisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin mitä hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli itse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sentähden sangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkoitti hänen synkät mietteensä.
Estevan oli melkein terve; tytöllä oli harvinainen taito luoda valoa ympärilleen ja ihmeellinen voima parantaa niin ruumiillisia kuin henkisiäkin vammoja. Tämä siunattu ominaisuus oli aivan riippumaton hänen taidostaan käytellä lääkeaineita — se oli jumalallinen lahja, joka oli hänestä yhtä erottamaton kuin auringonsäteistä niiden parantava voima.
Estevanin pikainen parantuminen oli parhain näyte Norinen menestyksellisestä toiminnasta, sillä tämä oli palauttanut tuon kuoleman kielissä kamppailevan nuorukaisen melkein ilman mitään lääkkeitä elämään jälleen. Oli siis aivan luonnollista, että Norine oli ylpeä tuloksesta eikä sallinut määräyksiänsä rikottavan. Yhtä luonnollista oli, että Estevan vaati itselleen muihin nähden suuremman osan hänen huolenpidostaan.
"Oletko nyt kylliksi kiusannut tätä poika parkaa?" kysyi Norine
O'Reillyltä.
"Olen. Tästä lähtien en puhu enää sanaakaan niistä surullisista asioista", vastasi tämä.
Estevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: "Luuletteko
Rosan olevan elossa?"
"Tietysti. Olettehan tekin hengissä ja — melkein terve."