ONNEN LAAKSO.
Yumurin laakson näette ensi kerran todennäköisesti Montserraten luostarista, johon oppaat, cocheros, vievät teidät mutkittelevaa polkua pitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle kerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on takananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri — 'maailman ihanin kolkka', kuten Humboldt sanoo — todellinen onnen laakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.
Laakso on suurempi kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava, polveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan ja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn maljan laidassa. Tuntuu kuin paikka olisi aiottu satujen haltioiden ja hengetärten asunnoksi. Ympäröivien jyrkkien rinteiden väriloisto hivelee silmää ja tasainen pohja on kuin kauneimman viheriän kirjokankaan peittämä. Kaikkialla näkyy heleitä täpliä, ja siellä ja täällä pyrkii jokin alaston vuorenseinämä tahi suunnaton kallion kieleke turmelemaan paikan sopusointuisen kauneuden. Laajat viljelykset siintävät edempää ja jokin harmaantunut katto pilkottaa viidakon vehreydestä.
Mahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Niiden tuuheat lehvät muistuttavat suunnattomia strutsinsulkia ja niiden solakat rungot ovat sileät ja valkoiset kuin jättiläissorvissa muovaillut ja sitten posliinisavella sivellyt. Koko Kubassa, lumoavien näköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko avarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva ja hurmaava. Teidän pitäisi nähdä se illan rauhassa laskevan auringon punatessa sen rinteet, tahi varhain aamulla, kun yön sumut alkavat häipyä kuin unten häilyvät utukuvat — silloin ovat värit heleimmät — tahi myrskyn raivotessa, kun se peittyy sadekuuroihin ja palmut taipuvat melkein maahan vihurien rynnistyksessä. Mutta näettepä Yumurin mihin päivän- tahi vuodenaikaan hyvänsä, on sen näkeminen saava teidät onnesta sanattomaksi, ja te vannotte, että paikka on ihanin, minkä ihmissilmä on konsanaan nähnyt.
Solasta, josta joki laskee laaksoon, näette, Montserraten pyhäkön luona seisoen, korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on melkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta tarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen kultaiseen aikaan, jolloin Kuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset olivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin reunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista jaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä kalleimpia aarteita — sillä silloiset kubalaiset olivat rikkaita ja käyttelivät tuhlaten rahojaan. Tämän loiston surumielisiä muistoja on vieläkin olemassa. Siellä ja täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet marmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot kertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään rehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi viidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista kartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta, jotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta orjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli kenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.
Espanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien saarilla, on paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin olivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan monenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi. Noilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihoittava viehätysvoima, ja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin rikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet olisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi, kävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre. Don Estevan ei ollut parempi eikä huonompi kuin muutkaan hänen aikalaisensa, ja vaikka osa hänen kätkeneistään kalleuksista olikin ansaittu orjien hiellä ja verellä, niin oli suurin osa saatu rehellisin keinoin. Hänen teoillaan oli niin kauaskantava merkitys ja aarteella, jonka hän kätki, oli niin tärkeä osa hänen jälkeläistensä kohtaloissa, että lienee paikallaan hiukan selostaa noita tapahtumia.
* * * * *
Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla synnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan lääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.
Don Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö hän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten luovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa? Don Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen kallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän neitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa. Ne olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset — siis viiden orjan hinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua neekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan kohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.
Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli ryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla kasvoilla kuvastui sanomaton suru.