"Herra, onko totta, että donna Rosa —" alkoi hän.
"Niin, hän on kuollut, Sebastian", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.
Sebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet paratiisiin."
"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" ja hän katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko, että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren välkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo parinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain englanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko San Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka, mikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.
"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki.
Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."
"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki, mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä. Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten asiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla varpaillaan. "Herra", sanoi hän vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui mieleeni. Tahtoisin tietää —"
"Mitä sitten?" keskeytti Estevan lyhyesti.
"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi lääkäreille, tehän ymmärrätte?"
"Ei."
"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?"