"Niin, ellet ole lörpötellyt."
"Herra!" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui todellinen arvokkuus.
"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä — kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni tiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä kielen suustasi ja puhkaista silmäsi."
"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte, että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani kovin, herra, ja minä olen ajatellut — ajat ovat levottomat ja kuolema tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte? Entä sitten?"
"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia heille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme asiasta myöhemmin."
Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi- ja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta, ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.
Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:
"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?"
Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi kunnioittavasti:
"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön." Rypistäen harmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: "Donna Rosa oli pyhimys. Taivaassa riemuitaan varmaankin suuresti hänen tulostaan. Vai mitä te luulette?"