O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.
Rosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua — he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä tunsivat olevansa nälkäiset — ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät syömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän loput Jacketille.
Poika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti kieltävästi päätään.
"En välitä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Minulla on torilla eräs tuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan."
O'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: "Olet hyvä poika. Sinähän ymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin jaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?"
"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä selviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen hiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain oikein koetan." Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista hyväntekijälleen.
Jacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli O'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet alkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella kädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: "Cristo! Kylläpä ottaa lujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!"
XXV.
AAVEIDEN PUUTARHA
Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja turvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt: