"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan,
Rosa, nouse!"
"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte. Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."
"Estevan ei ole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa, kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona, ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."
"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään.
"Me tiedämme kyllä."
"Sanon teille, että hän elää", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui, selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa ilmaista suurta hämmästystään.
"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."
"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä lepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän — minä — tuota — enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten kauneimpia, vai mitä arvelet?"
Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä? Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora — kyllin suora ja kaunis kenelle hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja hänen hiuksensa — hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä näköinen hän nyt on, ettehän?"
"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.
Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn hiuksia.