"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että tulit niin myöhään."
Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.
Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa, mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.
"Te olette tuo amerikkalainen", sanoi hän. "Olette Rosan mies."
"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! Hän on sairas —"
"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio —! Oh, te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."
"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?" Evangelina kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", sanoi hän. "Mutta mitä se hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita vankkureita. Tehän tiedätte, — noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."
Tyttö oli nyt aivan tiedoton, sillä hän liikahteli levottomasti ja mutisi:
"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon.
Ruumiit ladotaan korkealle —" Heikko vavahdus värisytti häntä.
O'Reilly kumartui ja lausui päättäväisesti: