"Mutta se oli! Minä näin sen."
"Sitten ei veljesi houraillutkaan?"
"Ei suinkaan, se —" Rosa keskeytti huudahtaen: "Sinä katsot minuun,
O'Reilly!"
"Mutta sinähän annoit minulle luvan", puolustelihe Johnnie.
"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni." He katselivat toisiaan
vaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi:
"Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat.
Merkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?"
"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta kultarahasta."
Lujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen jälleen. "No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen, että Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme kuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka isääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto uskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat."
"Aivan oikein! Jospa tuo —" O'Reilly rypisti otsaansa miettiväisesti.
Rosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät.
"Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan,
O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain
kalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"
"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä", hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti on, mutta — kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen, kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki nopeasti päätöksensä. "Lähden — lähden juuri tällä minuutilla."