Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia. Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti, ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän punnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma, että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet, paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet, ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta kannatti pelata, tuumi hän.
Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki, täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan ennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.
"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän!" huudahti hän.
Tyttö oli aivan menehtyä jännityksestä. "Niinkö? Mitä muuta näet?"
"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella lukolla."
"Lukolla? Sitten me olemme löytäneet sen." Rosa sulki silmänsä ja hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain voisin auttaa sinua!"
"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje, millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään, sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.
Mutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta ja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn iskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä syvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn täytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä ja väsymyksestä.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä taukoamaan.
Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten asetellessa lankut paikoilleen.