Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki paikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan, ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta oli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina vähän väliä.
Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden kasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.
Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen suljettu aukko.
Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä aivan kuolen jännityksestä."
O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä", sanoi hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että katkaisen vielä kankeni."
Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."
O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti, eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan, että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En — en ole oikein entiselläni", puolusteli hän — "ravinnon puute — tiedättehän. Mutta tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."
"Luuletko vieläkin —?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri hänen huulillaan.
"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät sitten tiehensä.
O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.