"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."
Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.
"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään sopiva paikka rehelliselle kristitylle."
Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kuten sinulle! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä käsken piiskurin miehineen heti tänne."
"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas. "Ruoskittakaa minut, jos tahdotte — ennen menen piiskurin luo kuin yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"
"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."
"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa."
"Mitä? Milloin sinä näit tuon — tuon näyn?"
"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa katsomaan."
"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään."