"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon", huohotti hän.
Poika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa. Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He raatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.
Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn ryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut heitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.
Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat halun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima, toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea- ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta; smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan arvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli hieno kokoelma — muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa, pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.
O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja alati uhkaavaan vaaraan.
Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat vaanivat heitä yön pimeydessä.
Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi kerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa kiinni.
"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle. "Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät kaikki."
Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti. "Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."
"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut pelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään —"