"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän — enhän voi jatkaa kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."
"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen kuluttua. "Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua."
"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan.
Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."
"Minä — minä tein väärin, kun annoin myöten."
"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella kaikki? Etkö sinä aio kysyä? —"
"Kysyä, mitä?"
"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti."
Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin —"
"Me menemme naimisiin ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä."
"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve — Mutta minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."