"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua — ja järjestää kotimatkasi."
Norine loi puhujaan omituisen katseen. "Tätäkö sinä olet niin kauan aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.
"Niin."
"Siinäkö kaikki?"
Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin. Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme ole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina jotenkin tervehdyn."
Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua enää?" kysyi hän.
Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat —" Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle, hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani, Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan, kuuletko?"
"Norine!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun täytyy —"
Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."
"Älä, älä!" huusi Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun.
Minä en voi sallia sinun — sinun laisesi tytön, jolla on kaikki —"