"Sinä et yksinkertaisesti saa puhua noin", huudahti tyttö ja nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä — sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"
"Uskon — mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi."
"Vien sinut täältä pois", huudahti tyttö.
Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine. Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää —" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään, kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"
Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.
"Ei nyt!" huudahti hän kalveten hiukan. "Älä rasita suotta itseäsi."
"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua."
Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.
"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."
"Niin?"