MATKAMIEHET PALAAVAT.
Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta vain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän pääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen kyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta. Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset, nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun, ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa sanomme elinvoimaksi.
Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa. Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti vallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.
Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä päätään.
"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että heikonnun päivä päivältä."
Norine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja keskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"
"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit sen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut —"
Norine hypähti riippuverkon luo ja painoi viileän kätensä sairaan otsalle.
"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi hän vakavasti. "Muista, että ilmanala on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua kalvaa jokin merkillinen paha, ja — me vain tuhlaamme aikaa."