"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!" purskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.
"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?"
"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen. Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."
"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos olisit tahtonut."
Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, — mutta olen saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä, äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta. Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan — ja se on — koti." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas koti-ikävästä."
"Niin minäkin", sanoi Norine lämmöllä. "Luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet saanut kokea, kuinka ihanaa elämä on."
"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon helpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä — minä en lähde enää milloinkaan rintamalle — en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut mitään Johnniesta?"
"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on julma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä — minä en tahdo enää olla täällä."
Leslie hymyili surullisesti. "Täällä olen kuitenkin tervehtynyt, mutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin pestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain purjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin konstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut kadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua sanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin sanomattomasti."
Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"