Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin — niinhän minä aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä — minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"
"Minä en oikein ymmärrä —"
"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä koetin kolmesti, mutta en osunut."
"Et osunut? Miten niin?"
Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin liipasinta — pelkäsin."
Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä, El Demonio! Ethän sinä pelkää mitään."
"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen. Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään. Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä menetin malttini kokonaan — olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt, missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä. Olin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."
"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin luulottelet", sanoi Norine.
"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta kun aloin tervehtyä —" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. Pelko! Nuo keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä ruokahalua! Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla — enkä ole oikeastaan milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin työtä — tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet — tosin aivan luonnollista ylpeyttä — mutta kun olin yksinäni, häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin kuin käärme koloonsa."
"Kuinka — hullunkurista!" huudahti Norine.