Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta otteesta. "Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa minulle, Rosa —?" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja ja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja kirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä. Norinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli käynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.
Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla käsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.
Oviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan, niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti monesta vaivalloisesta taipaleesta.
Tulija oli O'Reilly.
Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä: "Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen poikanen heittäytyi hänen syliinsä.
Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:
"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten ilosta itkien.