"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi merkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit, Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin onnellinen ja samalla — hyvin murheellinen."
"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on kiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri paraiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."
"Onko se totta?" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen molempiin käsiinsä. "Olen niin iloinen — niin iloinen."
Kyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin —"
O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen lupauksensa sai tytön tyyntymään.
"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa he voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."
Kulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä saamaansa suurta mustaa sikaria.
"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa, että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja koko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon terä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään vielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin." Jacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"
"Olipa hyvinkin", hymyili O'Reilly. "Niin, Cobo on kuollut."
Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin Jacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat ja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien ihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen kuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan: