"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen gladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan. Mies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin kymmenen miestä — kuin vihainen sonni, mutta minä —! Olin kerrassaan oivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki, karjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin, mutta minä olin banderillero, picador ja matadori, kaikki yhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa; liikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa." Jacket säesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja toiseen. "Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se antoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita viattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen kimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä ja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen sivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta! Tässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien murhaamaisi pienokaisten puolesta!'"
Jacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa vuoron perään rintaan. "Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin, mutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan tulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi huojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten kuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet näyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien rikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä sellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen lihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin."
Jacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen, sillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät toisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja seikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan kauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään, mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä hän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo surmansa."
O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun niin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti toisiinsa.
O'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch keskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin puheille.
Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista. O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."
Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."
"Milloin he voivat lähteä?"
"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa on niin säännötön."
"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän — Branchin ja minun — viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."