O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä lähtemään.
Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode, jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja niin lähdettiin.
Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka oli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies, sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin, oliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen. Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti täydellisesti heidän puolellaan.
Auringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti tienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan, taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät olevan aivan lähellä.
Kun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja istahti miehensä viereen.
"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."
"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet! Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."
Rosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" kuiskasi hän. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole milloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"
"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."
"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."