"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi palautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani? Vedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty uusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos viranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he teiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa päänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja paremman puutteessa."
Donna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi kiihkeästi:
"Olin kaikesta tietämätön ja te käytitte tilannetta hyväksenne pettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki, joka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan sovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin tuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan."
Cueto kohautti olkapäitään. "Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin teille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt rauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska laitamme on nyt melkein samoin?" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan. "Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä hyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat vaaraan koettamalla anastaa liian paljon?"
"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän rikastuneen varastuksellanne." Isabelin ääni oli alentunut hämmästyksestä.
"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka tapauksessa päässyt." Cueto hymähti. "Avomielisyyteni saattaa teidät varmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä siitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen."
"Oletteko aivan tunnoton?"
"Oh, señora! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan hänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei hänen perheeltään puutu mitään. Sentähden olen huolehtinut teistä ja annan teille edeskinpäin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt voimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta suhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unhottakaamme tämä ikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin."
Sanottuaan tämän seisoi Pancho Cueto hetkisen odottaen, mutta kun vastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.
Varkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan ja tietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi sanomattomasti hänen ylpeyttään.