Hän mietiskeli koko päivän, ja illan tullen hän oli niin hermostunut, ettei voinut syödäkään. Milloin hän käveli levotonna ja käsiään väännellen huoneessaan, milloin hän heittäytyi tuskissaan vuoteelleen ja pureskeli käsiään koettaen keksiä jonkun keinon, millä hän voisi karkoittaa petollisen päällysmiehen. Mutta lakiin turvautuminen kauhistutti häntä ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän ymmärsi olevansa aivan avuton. Oli aivan varmaa, että viranomaiset oli lahjottu. Siihen he olivat ennenkin olleet tunnetusti taipuvaiset ja sota oli tehnyt heidät entistä huonommiksi. Turmelus levisi kaikkialle. Olisi ollut suurin hulluus ilmoittaa, ettei don Estevan ollut jättänyt mitään kiinnekirjoja. Ei, donna Isabelin täytyi myöntää olevansa täydellisesti Cueton armoilla.

Illan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt taloon yöksi ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen helpolta — pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi — mutta asiaa tarkemmin harkitessa ilmestyi kaikenlaisia vaikeuksia ja ilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi keino.

Hän valvoi kauan tehden lopullisen ja yksityiskohtaisen suunnitelman ja vaipui sitten sopivaa hetkeä odottaessaan keveään horrokseen. Kokonainen sarja vaihtelevia haavekuvia ilmestyi hänen eteensä ja menneiden aikojen muistojen paljous oli rajaton; toiset kuvat olivat todellisia ja toiset merkillisiä unihoureita. Horros syveni sikeäksi uneksi ja näyt selvenivät vain sitä mukaa kuin donna Isabelin tietoisuus ympäristöstä hämärtyi.

Aarteen alituinen ajatteleminen oli jo kauan sitten muuttunut sairaalloisuudeksi, eikä se suonut hänelle unissakaan rauhaa. Nyt hän näki jälleen unta siitä ja kummallista kyllä oli uni tällä kertaa hyvin miellyttävä. Sebastian oli hyvin lempeä eikä lainkaan uhkaillut häntä, kuten aina ennen, ja don Estevan oli yhtä ritarillinen ja kohtelias kuin muinoin Havannassa. Donna Isabel huomasi pukeutuneensa valkoiseen morsiuspukuunsa ja olevansa sangen kaunis. Näytti myös siltä kuin hänen tenhovoimansa olisi selittämättömästi lisääntynyt, sillä don Estevan oli aivan hänen vallassaan, ja hän saattoi nähdä ihmeteltävän kauas — uusi ja miellyttävä tunne. Ilma oli täynnä ihanaa, hurmaavaa tuoksua, kaukaa kuului vesiputousten kohinaa ja hän ymmärsi tuulen kuiskeen. Se oli suloista ja hämmästyttävää. Estevan ja hän käyskentelivät ulkona kedoilla ja Estevan kertoi noista nassakoista, jotka olivat täynnä kultarahoja, lippaista, kulta- ja hopeahelyistä ja helmistä, jotka olivat suuria kuin luumut. Hänen puhuessaan Isabel tuli vuoroin kuumaksi ja kylmäksi jännityksestä ja hän aivan hypähteli riemusta. Hän tunsi, että hänen täytyi tanssia ja juosta ilosta. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista riemua kuin nyt, kun Estevan vei häntä kätköpaikalle puhuen hänelle nuorekkaalla kiihkolla.

Sitten hänen koko unimaailmansa sortui äkkiä. Hän heräsi nimeään huudettaessa, tahi ainakin luuli niin tapahtuneen, mutta vaikka hän tunsi hätkähtävänsä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, kuten henkilö, joka äkkiarvaamatta herätetään unestaan, tuntui hänestä kuitenkin, että hän vielä nukkui, sillä hänen ympärillään oli sumuista ja pimeää, ilma oli kylmä ja kostea ja märkä ruoho hyväili hänen polviaan. Hänen mielessään välähti ajatus, että hänen kaunis unensa oli yksinkertaisesti muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, ja hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, mutta turhaan. Samassa hän tunsi putoavansa. Putoamisen tunne ei ollut hänelle suinkaan outo — kaikki painajaisen ahdistamat tuntevat sen — mutta siitä huolimatta hänet valtasi sanomaton kauhu. Hän kuuli huutavansa epätoivoisesti ja käsitti liian myöhään, että hän oli todellakin valveilla. Kuului kummallista melua, läiskähdys — kirkkaat salamat häikäisivät hänen silmänsä — ja sitten pimeni kaikki.

* * * * *

Estevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä, jonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli mahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa lajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta kirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka oli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui sikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi kuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän kuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin järjettömän puhelun — viimeksimainittu valitti ja huudahteli taukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt siitä sen enempää.

Livahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Kasteesta raskaat hämähäkin verkot sulkivat tien välkkyen kuutamossa kuin jalokivet, kukkien tuoksu oli huumaava ja salaperäiset yölinnut liitelivät äänettömästi puiden ja pensaiden välissä. Hän sivuutti vanhan kaivon aivan läheltä ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo ammoin lahonut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän oli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla, sillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että ihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön heti seuraavana aamuna.

Istahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja valmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja oli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja häntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen. Tulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.

"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni," sanoi Estevan ärtyisästi.