"Unissaanko?" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli vielä niin peloissaan, ettei Estevan tohtinut irroittaa otettaan.
"Niin juuri. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään."
"Tuo ei minua lainkaan miellytä", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä. "Miten saattaa hän kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä ovat auki, niin miten voi hän olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte, että hän vihaa minua ja Evangelinaa."
"Hän ei näe eikä tiedä mitään —" Hetkisen katselivat molemmat valkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. "Hän menee liian lähelle kaivoa." Hän syöksähti pari askelta eteenpäin. "Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät herätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin —"
Donna Isabel puheli matalalla ja luonnottomalla kurkkuäänellä, ja vaikka sanat olivatkin kaikkea merkitystä vailla, vaikutti hänen koko esiintymisensä salaperäiseltä ja kaamealta keskiyön hiljaisella hetkellä. Vilunväreet puistattivat Estevania.
Kun unissakävelijä yhä vain läheni kaivon aukkoa, mainitsi Estevan hiljaa hänen nimensä. "Donna Isabel!" Ja sitten kovemmin: "Donna Isabel! Herätkää!"
Nainen näytti sekä kuulevan äänen että olevan sitä kuulematta. Hän käänsi hiukan päätään kuin kuunnellakseen, mutta jatkoi käyntiään. "Älkää säikähtykö", sanoi Estevan rauhoittavasti, "minähän se olen, Estevan — donna Isabel! Seis! Jumalan tähden, seis!" Estevan syöksyi esiin huutaen täyttä kurkkua, sillä kuullessaan nimeään mainittavan oli donna Isabel kääntynyt suoraan oikealle, liike, joka saattoi hänet aivan kuilun partaalle.
"Takaisin! Takaisin!" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa hukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin sanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna Isabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen saada kiinni jostakin, mutta maa ja rappeutunut sementti murtuivat hänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein Estevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus, kivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa poreilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan kauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei Asensio olisi vetänyt häntä syrjään.
Pancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin hätähuutoihin. Hän sivalsi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden luo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin oli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin, että kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli, mikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimen miehenä hän oli heti valmis toimintaan ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten onnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä. Ennenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita auttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.
Neekerien käytös ilmaisi selvästi, minkälainen suhde oli vallinnut heidän ja donna Isabelin välillä. Onnettomuustapauksesta keskusteltiin sangen kiihkeästi, mutta enemmän uteliaasti kuin osaaottavasti, ja Pancho Cueton maatessa pitkällään kaivon reunalla antaen neuvoja köyttä piteleville miehille, puhelivat neekerit koko ajan kuiskaten ja näyttivät suhtautuvan tapaukseen huonosti salatulla iloisuudella.