Tehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan helppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämätönnä, seinät olivat paksun liman peitossa ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli aivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien tehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän oli tavannut kaivon pohjalla.
Vanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt niinkuin hän oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan veriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna Isabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen kuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut hänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli viimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan etsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä.
Pahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin, tiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.
"Järkyttävä ja omituinen tapaus", sanoi hän. "Mikään ei olisi voinut minua enemmän hämmästyttää."
"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden.
Vapisen vieläkin kauhusta."
"Nukkuiko hän? Oletteko varma siitä?"
"Olenhan jo kertonut teille tapauksen." Estevanin kärsivällisyys alkoi loppua.
"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin joutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä — varoittaa heitä vaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä — minä en voi ymmärtää —"
"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten lähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain kiiruhtavan kulkuaan." Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan elävästi hänen mielessään.
"Sanokaas, miten satuitte olemaan täällä siihen aikaan?"