"Oi, kuulkaa, don Mario", rukoili tyttö. "En voi mennä kanssanne naimisiin — rakastan toista."
"Vai niin."
"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu — ja kun hän palaa, menemme naimisiin."
De Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli punainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti: "Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut teitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt saa hän periä kaiken omaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä — minä —" Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos höpisten itsekseen.
Tunnin kuluttua olivat kaksoiset matkalla Yumurin halki Asension ja
Evangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa.
Oli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivät
laaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös Pancho
Cueton johdolla.
V.
ERÄMAAN ÄÄNI.
New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren, sillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.
Hän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä lajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut pitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut toista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin istuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa saanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän aikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä vanhuksen vävypojaksi.
Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja kiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin, ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen toiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista, mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli hartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen ruumiistaan.