"Tiedättekö, missä kubalaiset ovat?"
"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni, niin näytän teille erään kartan, jos haluatte."
"Kiitän", vastasi O'Reilly ja lähti uuden tuttavansa mukaan.
VIII.
ESPANJALAINEN KULTARAHA.
Pancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan, että Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, oli hän saavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko omaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä saakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman jälkeisenä aamuna. Tiluksiin oli päällysmies jo kauan sitten hankkinut jonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta kaikista kiihkeimmin oli hän himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja kätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan epäillytkään ja saatuaan paikan haltuunsa aloitti hän etsinnän heti.
Cueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan ja sentähden hän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi kartanon alueen ulommaisesta reunasta ja kaivaukset toimitettiin järjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun alue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain muutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei mitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien asunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle ja sitten hän kävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja hän möyri perustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta La Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät ihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja täysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa hänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli himoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joya'an ja hänen sydäntään kaiveli sanomaton katkeruus.
Cueto oli raivoissaan ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun hän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli rikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta, joita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.
Hän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, voisi hän milloin hyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia kohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä sitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella ja tilinteon päivä oli kerran koittava.
Ja aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja eräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki espanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen vaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä, johti eräs huimanrohkea poika.