Satulassaan istuen näki Estevan sieltä täältä kohoavat ensimmäiset hienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle kypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat liekitkin näkyviin ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja huojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa. Liekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun ruohojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia huumaava. Ruokojen juurella oli runsaasti kaikenlaista kuivaa törkyä, joka oli mahdollisimman tulenarkaa, ja siihen viritettyä tulta oli mahdoton pysähdyttää. Tuli oli päästetty valloilleen ainakin kymmenessä eri paikassa, jotka olivat kaukana toisistaan, ja taivaalle nouseva sankka savu, joka painui länttä kohti tuulen ajamana, tiesi kertoa suuresta hävityksestä. Jostakin kuului heikko huudahdus, pari laukausta ja vihdoin hätäkellon läppäyksiä.
Estevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa onnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti. Auringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan taaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa, ikäänkuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.
Ottaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi pilkallisesti itää kohti.
"Hyvästi, Pancho Cueto!" huusi hän. "Siinä terveiseni kaksoisilta, joita niin hellästi rakastat!"
Erään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi kerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat oli jo tullut pimeä. Neekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa paikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut siihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat levänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti, sillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, täytyi miesten pyrkiä eteenpäin vain askel askeleelta. Vihdoinkin saavuttiin Yumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.
"Väsyttävä ratsastus", haukotteli Estevan. "Nukun viikon tämän jälkeen."
"Niin on", myönteli Asensio. "Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt raivoissaan. Ehkä minä kohtaan hänet kerran vielä ja silloin minä tapan sen roiston."
Estevan pidätti hevostaan. "Katsohan!" sanoi hän; "näetkö tuota valonkajastusta?"
Asensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista ja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.
"Mitä ihmettä Evangelina ajattelee?" mutisi hän.