"Jotakin on hullusti", kuiskasi hän. "Tuossa metsässä tien varrella tapellaan. Meidät on petetty."
"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen", sanoi O'Reilly. "Minun täytyy lähteä."
Manin katsoi häneen ihmeissään. "Ettekö ymmärrä —"
"Neekerit hevosineen ovat pian paikallaan, ja minä lähden nyt."
Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan hotelliinne."
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.
"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuban kaikki kirotut espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka —"
"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja riuhtaisihe irti.
"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä, jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"
Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme lientyi vähitellen.