Hänen täytyi tällä ajalla pakostakin seurailla Leslie Branchin puuhia. Tämä oli kaikkea muuta kuin hilpeä kumppani, sillä hänen luja uskonsa tautinsa pahenemiseen teki hänet toivottoman synkkämieliseksi. Mies oli todellinen epätoivon kaivo. Hän valitti aina eikä mikään miellyttänyt häntä, ja ellei hänellä olisi ollut erästä hyvää puolta — hänen alituinen ärtyisyytensä ilmaantui välistä sangen huvittavalla tavalla — niin ei kukaan olisi voinut häntä sietää. Branchia oli aivan mahdoton rohkaista, ja vaikka Johnniesta näytti, että Kuban ilmanala sopi tälle mainiosti, ei Branch sitä myöntänyt. Hän aivan suuttui, jos sanottiin, että häneltä puuttui vain hyvää tahtoa voittaa sairautensa. Jokainen rohkaiseva sana, jopa viittauskin siihen suuntaan, oli hänen mielestään hänen rehellisyytensä epäilemistä tahi sydämettömän välinpitämättömyyden ilmaus. Hän puheli toivehikkaasti liittymisestään kapinallisiin, ja jos O'Reilly olisi voinut, niin hän olisi mielellään toteuttanut Branchin toiveen saada maistaa tuota "elämän suolaa", mutta koska hänen oma tulevaisuutensakin oli tuntemattomien ystävien varassa, ei hän tohtinut ryhtyä mihinkään. Hän oli niin varovainen, ettei hän puhunut Branchillekaan seikkailusta, joka häntä odotti.
Tuo päivien päivä valkeni vihdoin ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin Maninin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua. Neekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi vahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla ilveilemättä hänelle.
Mutta hänen ilottelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä torventoitahdus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne kääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille päin.
"Mitähän tämä merkitsee?" murahti rohdoskauppias.
"Odottakaahan täällä, niin minä menen katolle kiikaroi maan."
O'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike kadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin, kauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili kysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen taholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.
"Kapinalliset!" huusi joku.
"Dios mio, ne hyökkäävät kaupunkiin!"
"Mahtaisivatkohan sentään rohjeta?"
Katot olivat nyt mustanaan väkeä. Manin syöksyi huoneeseen.